”En ymmärrä, miksi koululiikunnassa täytyy kilpailla, missään lajissa.” Runoilija Kirsti Kuronen Terhin teehuoneen vieraana

2 kommenttia
Yleinen

Terhin teehuoneessa on ollut alakuloisen hiljaista emännän ylityöllistetyn syksyn vuoksi. Vaan nyt pahin stressi on selätetty, joten teepannun voi taas nostaa liedelle, antaa sykkeen hidastua, nostaa runokirjan syliin, sytyttää kynttilän ja kutsua ystävän kylään keskustelemaan kirjoittamisesta. 

Tervetuloa, ihana Kirsti Kuronen! 

Hei Kirsti!

On unelias marraskuinen päivä. Istun työhuoneessani valkoisessa villatakissa, violeteissa villasukissa. Mukissani höyryää mustaa teetä. Tiedän, että Sinäkin olet teeihminen. Mutta mitä saisi olla? Millaista teetä tänään ja millaisesta mukista? Onko sinulla ns. luottomukia?

Kiitos Terhi kutsusta teehetkeen. Mukissani viettelee tänään Farmor Huldas blandning, musta tee limemaulla, valmistaja gotlantilainen Kränku. Ihastuin tämän teen makuun muutama vuosi sitten, kun kaverini toi sitä tuliaisiksi Visbystä, sittemmin olen tilannut suosikkiani netin kautta från Kränku.

Luottomukeja on neljä, joista valitsen tarkasti tilanteeseen ja tunnelmaan sopivan. Nyt kädessäni on pojalta saatu Muumimamma-muki.

Juhlimme hiljattain Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa Suksin-runokokoelmasi julkaisua. Sinusta oli myös Aamulehdessä poikkeuksellisen näyttävä ja hieno, kahden aukeaman mittainen haastattelu, joka oli Matti Kuuselan käsialaa. Kuusela kirjoitti, että olet kirjoittanut maailman ensimmäisen ja ainoan hiihtämiseen keskittyvän runokokoelman. Mitä muuta syksyysi kuuluu? Joko Järviset ovat kärsimättömät?

Kyllä, kärsimättömät Järviset vm. -78 huutavat kuistilla lunta! lunta!, kuten omistajansakin. Huonolta näyttää. Hiihtokelien odottaminen on sanalla sanoen raivostuttavaa: monena aamuna ehtii jo hurrata katsoessaan ikkunasta valkoista maisemaa, mutta illalla maa taas murjottaa mustana. Hassua tämä: lunta odotellessa malttamattomat jalkani tekevät kiihtyvällä tahdilla mielikuvapotkuja keskellä olohuonetta — välillä perinteistä, toisinaan luistelua.

Syksy on ollut kiltti, kuten syksyt aina. Olen muun muassa viimeistellyt keväällä julkaistavaa nuortenkirjaa, miettinyt ajan olemusta ja jalkautunut kollega Ata Hautamäen kanssa Kuin viimeistä päivää -kiertueelle.

Kuva: Karl Willandt

Kuva: Karl Willandt

Suksin-kokoelman kannessa on kuva lapsesta, joka on laskemassa suksilla pikkuruisesta mäestä. Kerro kuvan taustasta. Mikä ikäinen runoilijamme on kuvassa? 

Olen kuvassa kolme ja puoli, myssy on punainen. Hetken ikuisti pappani, jonka kanssa ei koskaan hiihdetty kilpaa vaan käytiin keräämässä pajunkissoja tai eväsretkeiltiin termari repussa. Kuvan kumpare tuntui silloin isolta. Takana oleva mökkerö on lapsuuden leikkimökkini, nyt jo purettu. Mutta olen rakentanut samalle paikalle uuden leikkimajan, jossa vietän kesät. Sen nimi on Pääskynen.

Nyt kun sitä ajattelee, niin on täysin pöyristyttävää, ettei kukaan muu ole kirjoittanut runoja hiihtämisestä. Koko Suomihan on suksilla, maamme olohuoneet ovat pullollaan sohvasivakoijia. Kuinka tässä on näin päässyt käymään? Miten Sinä hoksasit alkaa taivuttaa sauvoista ja laduista lyriikkaa? 

Lumettoman pikimustan joulukuun 2006 jälkeen päätin nauttia lumesta aina kun sitä on tarjolla. Samalla oivalsin, että jäällä on mukavinta liikkua suksin. Ote päiväkirjasta 23.2.2009: ”Hiihdin järven ympäri. Eilen tuprutti, mutta taas uusi latu. Kunnon talvi on ihana.” Ja toinen merkintä 24.1.2010: ”Hiihtäminen rentoa, täydellistä. Sivakoin ja ilakoin kauneudessa. Tammikuun ensimmäiset viikot maisema oli taikaa, lehtipuiden rungotkin huurteessa. Samaa valkeutta en ole ennen kokenut. Jäällä on välillä ufoa hiihtää, kun usvassa ei näe eteensä kuin kymmenen metriä. Ilman latua suksisin harhaan, löytäisin itseni jostakin oudosta rannasta, jota en tunnista.” Ja vielä yksi: ”Helisyttelen vastarannalle, kidekukat ketona jäällä” (22.12.2009).

Näistä ihmetyksistä runot syntyivät, hiihdellen.  Tulin kotiin suksimasta ja kirjoitin kokemuksen, esimerkiksi miltä tuntui hiihtää sumussa, täysikuun hohteessa, paukkupakkasella tai jumittaa suksenpohjat täynnä klönttejä. Samalla nousivat pintaan lapsuudenmuistot ja nuoruuden kilpaladut.

Kaikki kokoelman tekstit on kirjoitettu raapalemuotoon. Mistä tämä oivallus? Millaista on kirjoittaa runoa tiukkaan muotoon? Vapauttavaa vai vangitsevaa

Runot olivat alkujaan paljon lyhkäisempiä, pieniä tuokiopaloja. Tynkäversion tiedoston olen päivittänyt viimeisen kerran helmikuussa 2011, eli sen jälkeen aloin pulskistaa tekstejä raapaleiksi. Miksi? Luultavasti halusta kertoa kokonaisia tarinoita, ja toiveesta kohdata. Lyhyet versiot eivät kunnolla auenneet edes itselleni, jäivät etäisiksi, niissä oli ydinluu mutta ei lihaa.

Sata sanaa tuntui sopivalta määrältä sanoa sanottava. Laskin sanat vasta kun runo tuntui valmiilta (etusormella ruutua tököttäen), usein sanoja oli siinä vaiheessa 98 tai 99, sisäistin nopeasti laajuuden. Vain muutaman runon kohdalla jouduin tekemään töitä päästäkseni maaliin.

Satasanaisuus tuntui vapauttavalta, tiesin mitä tein, säännöt selvillä. Sitä en tajunnut, että raapaleeseen voi jäädä koukkuun. Kun kokoelman viimeistelyn jälkeen rupesin kirjoittamaan uusia runoja, aloin vaistomaisesti mitoittaa niitä sataan sanaan!

Paljastus: yhdessä runossa on vain 99 sanaa, taittaja huomasi sen tarkistaessaan sanamäärät ohjelmalla, olin laskenut väärin. Mutta runo sattui olemaan sellainen, jossa viimeinen sana jää ilmaan, joten se sai jäädä 99-sanaiseksi. Vaan enpä kerro, mikä.

The Järviset olivat paikalla kirjanjulkkareissa.

The Järviset olivat paikalla kirjanjulkkareissa.

Isäsi oli intohimoinen penkkiurheilija, sohvasivakoija, kuten kirjoitat ja nuoren kilpahiihtäjä-Kirstin valmentaja.

 KOTILATU

Kulkee talon ympäri, tontin rajoja myötäilee.

Latua kierretään ja kiillotetaan. Tahdotaan helenaksi tai hilkaksi.

Isää innokkaammin avataan ura lauantaina ennen kaurapuuroa,

ennen vesisadetta tai piukeinta pakkasta.

Millaisena muistat nyt lapsuuden ja nuoruuden kilpahiihtäjätytön? Mitä haluaisit sanoa hänelle?

Muistelen lämmöllä isää, jolle Suksin on omistettu. En koskaan pitänyt häntä valmentajana, yhteinen hiihtoharrastuksemme oli enemmän isä-tytär-toimintaa. Tuntui siltä, että isä välitti minusta, kun hän kuljetti kisoihin, oli ladun varressa huutelemassa väliaikoja tai maalipaikalla kietomassa vilttiin ja tarjoamassa kuumaa mehua.

Tykkäsin hiihtää kilpaa muualla paitsi koulussa. En ymmärrä, miksi koululiikunnassa täytyy kilpailla, missään lajissa. Kilpailemisen tulisi olla vapaaehtoista. Hiihdin nuorena kilpaa silkasta ilosta. Olen kiitollinen isälle kannustuksesta ja siitä, että hän näytti minulle, miten päämääriä voidaan saavuttaa, miten sitkeys palkitaan. Isän perintö on auttanut matkan varrella monessa mutkassa.

Sanoisin nuorelle kilpahiihtäjä-Kirstille: ”Hiihdä, hiihdä sydämesi kyllyydestä! Mutta muista hellittää, kun on luppoiluhiihdon aika.”

Suksin-kokoelman isä on niin tunnistettava ja rakastettava suomalainen mies. Sohvasivakoija-teksti (s. 16) piirtää hykerryttävällä tavalla ääriviivat miehelle, joka katsoo televisiosta hiihtoa sekuntikello kädessään ja patistaa lapsia olemaan hiljaa. Oletko Sinäkin sohvasivakoija?

Meillä ei ole televisiota, en ole aikoihin katsonut hiihtokisoja. Mutta muistan hyvin, miten kisojen seuraamisen jännitys perustui juurikin väliaikapisteiden kellotukseen, yhteislähdöt ovat tylsiä — heti näkee, kuka on kärjessä. Mutta täytyy myöntää, että jos osun teeveen ääreen urheilukisojen aikana, elän mukana täysillä, sydän takoo ja liikutun.

Ehdoton suosikkirunoni kirjassa on MERKITTÄVÄ HAVAINTO eli ”Kerran kuusitoistavuotiaana ymmärsin, mikä on kilpahiihdon ja huvihiihdon olennainen ero”. Runossa et kirjoita pelkästään hiihtämisestä, vaan elämästä yleensä. Millainen elämä on sillä, joka hötkyilee päivästä toiseen näkemättä ympärilleen? Millainen taas sillä, joka malttaa hidastaa ja pysähtyä, olla vain ja hengittää?

Lykit mitali mielessä etkä näe hirveä kurkottamassa kaulaa.

Päähäsi ei eksy ajatusta kuukävelijästä.

Et ymmärrä meedion välittämää viestiä.

Heräävä esikko huhuilee turhaan.

Et ehdi laulaa kaikkia säkeistöjä.

(…)

Et maista tuulta, kuule käpyjä, huomaa puukiipijää rungolla.

Tekstiä voisi jatkaa itse vaikka kuinka pitkään ja soveltaa moneen elämäntilanteeseen, ehkä jopa kirjalliseen kulttuuriimme, joka on syksyisin esillä lähinnä suurien palkintojen kautta. 

Runo on ohje ja muistutus itselleni. Yritän takoa päähäni perusteet sille, miksi hiihtämiseen olisi järkevää ja huojentavaa suhtautua rennosti. En ole vieläkään päässyt kunnolla eroon kilpailuvietistä, en voi mennä pururadalle hiihtämään, koska alan heti ottaa kiinni edellä menevää. Suksin mieluiten autiolla järven jäällä arkena keskellä päivää. Ei ketään, kenen kanssa kilpailla.

Juu, elämästä tässä on kysymys, sen kauneudesta ja mielekkyydestä, myös rajallisuudesta. Jos viilettää, vuodet ja vuosikymmenet sujahtavat. Itse en muista 90-luvusta paljoakaan, päiväkirjamerkinnät tuntuvat jonkun toisen kirjoittamilta. Ei muka ollut aikaa pysähtyä seuraamaan vuodenaikojen vaihtumista, lapsen kasvua, tähdenlentoja.

Mitä tulee kirjalliseen kulttuuriimme kilpailuineen: huh. Kisailuhenkiselle se on yhtä he….tiä. En tajunnut lajin luonnetta ennen kuin tunnustus napsahti kohdalle, sen jälkeen olen ollut liian tietoinen mahdollisuudesta tulla palkituksi. Tätä tietoisuutta on hankala työntää pois mielestä, vaikka miten yrittää. Ei se kirjoittamiseeni ja keskittymiseeni vaikuta, mutta tuo epämiellyttäviä tuntemuksia lajiin, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä kilpailemisen kanssa.

Mitä popsittiin hiihtoaiheisten runojen julkistamistilaisuudessa? Tietysti kaikkea lumenvalkoista... <3

Mitä popsittiin hiihtoaiheisten runojen julkistamistilaisuudessa? Tietysti kaikkea lumenvalkoista… ❤

Et enää hiihdä kilpaa, vaan lykit Järvisillä rauhallisesti järven jäällä. Sivulla 25 on kaunis säe ”jää kantaa litrat itkua ja ivaa”. Voimme viedä surumme ja murheemme ulos, luontoon, metsän ja järven kätkettäväksi ja pilkottavaksi. Olet monesti puhunut siitä, miten tärkeää luonto on sinulle, ja rakkaus välittyy Suksin-kokoelman teksteistä. Milloin viimeksi olit metsässä?

Olin metsässä aamulla. Kiipesin kivelle ja hengitin. Puro ei vielä jäässä. Kuulin korpin. Näin metsäkauriin jäljet. Ei sen kummempaa. Mutta hoitavaa.

Mitä sanoisit meille kouluhiihdon rampauttamille? Kuinka voisimme ihastua suomalaiskansalliseen lajiimme? Minä onnistuin jopa ostamaan sukset muutama vuosi sitten, mutta enemmän ne ovat olleet varastossa kuin jaloissa…

Minulla ei ole lääkettä kouluhiihdon traumatisoimille. Mutta toivoisin, että tulevien sukupolvien ei tarvitsisi kokea samaa kurimusta. Koulun liikuntatunti ei ole tarkoitettu kilpaurheiluun vaan liikkumisen ilon löytämiseen.

Minulle hiihtämisessä antoisinta on päästä luontoon, hihkua, ihmetellä. Olen osa maisemaa, silti kokonainen. Tulen näkyväksi ja ymmärretyksi.

Toivotaan, että meille tulee kaunis ja valkea talvi ja että pääset monta kertaa suksille. Kirjan kansiliepeessä poseeraat luistimissa. Sekään ei siis ole vieras laji? Saammeko seuraavaksi kenties lukea haikua rusettiluistelusta? ❤

Heh, kiitos ideasta Terhi. Nautin luistelemisesta, luistimeni ovat GD LADYT vuodelta 1981, niissä on maailman parhaat kanadalaiset Olympic-terät! Luisteluliikkeet ovat sukua baletille, jota olen harrastanut, niinpä kuvittelen luistellessa tanssivani balettia. Se näyttää säälittävältä, mutta tuntuu taivaalliselta.

Kieltämättä nyt luistoon päästyäni olen mieltynyt selkeään teemaan. Muutamia tiukkaan rajattuja aiheita jo koputtelee ovella, saa nähdä mikä niistä tunkee ensin sisälle taloon.

Kiitoksia haastattelusta ja lempeää lumisadetta odotellessa…

Kiitos itsellesi rentouttavasta teehetkestä. Ehkä innostut tänä talvena kaivamaan suksesi varastosta. Vinkki: Särkijärvellä oli rauhaisaa hiihdellä ainakin vielä 90-luvulla.

Lupaan harkita asiaa. 

Terhi

Kirsti ❤

Suksin-kokoelman voi ostaa täältä.

Advertisements

2 thoughts on “”En ymmärrä, miksi koululiikunnassa täytyy kilpailla, missään lajissa.” Runoilija Kirsti Kuronen Terhin teehuoneen vieraana”

  1. milateras sanoo:

    Kiitos tästä hyvän mielen jutusta, Terhi ja Kirsti!
    Kirstin kanssa olen samaa mieltä siitä, että hiihdossa (tai muissakaan lajeissa) ei pitäisi koulussa kilpailla. Itse en koskaan osallistunut hiihtokisoihin koulussa. Joskus taisin olla ainoa, joka piti päänsä. 🙂 Koululiikunnan kurimuksesta selvittyäni olen löytänyt liikunnan ilon ja omat lajini.

  2. Mila, mikä rohkea pioneeri Sinä olet ollut! (Hiihto)Hatun nosto!

    Minä tunnistin itseni tuosta, kun Kirsti sanoi, ettei hän tunnista itseään 90-luvun päiväkirjamerkinnöistään. Mistä tämä jatkuva kiire? Kevääksi rauhoitan elämääni ja opettelen pontevaa ein sanomista ja kaikella tapaa rajojen vetämistä.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s