”Maailma on tahdistettu”

Jätä kommentti
Kirjailija-lehti, Punaisten kyynelten talo

Tämä dialogi on julkaistu Kirjailija-lehdessä 1/2014:

Tero Liukkonen ja Terhi Rannela Kuva: Tomi Kontio

”Maailma on tahdistettu”

Tero Liukkonen ja Terhi Rannela kirjoittivat toisistaan tietämättä romaanit, joissa on hämmästyttävän paljon yhteistä. Vihreän lohikäärmeen kylä kertoo Vietnamin sodasta, Punaisten kyynelten talo punakhmerien hirmuhallinnon ajasta. Oivallettuaan teostensa samankaltaisuuden kirjailijat ryhtyivät sähköpostidialogiin.

Terhi:

– Vihreän lohikäärmeen kylän alaotsikkona on Kolme hajaantunutta monologia joulukuussa 1996. Kirjoitat kolmen henkilön suulla: Carverin, joka on Vietnamin sodan amerikkalainen veteraani; Lienin, naisen, joka menettää sodan kauhuissa lähes kaiken ja Dungin, Lienin hyväonnisen pojan, josta tulee maanpakolainen. Ei ole kovin tyypillistä, että suomalainen kirjailija kirjoittaa Vietnamin historiasta.

Mikä sai sinut lähtemään Kaakkois-Aasiaan?

Tero:

– Kun sain ehdotuksesi sähköpostidialogista, ensiksi hätkähdin. Sitten ilahduin. Mutta en oikeastaan hämmästynyt, koska romaanini työprosessissa vastaan on tullut niin paljon synkronisiteetteja. Maailma on tahdistettu. Vietnam 1968 ja Demokraattinen Kamputsea 1978 – ne tuntuvat saman tarinan osilta. Et voi olla huomaamatta, että kirjojemme nimet noudattavat samaa mallia: Punaisten kyynelten taloVihreän lohikäärmeen kylä. Ja romaanien sisäisiä yhtäläisyyksiä on paljon lisää.

Olen opiskeluajoista lähtien ollut kiinnostunut Itä-Aasian kirjallisuudesta ja filosofiasta. Myöhemmin mukaan tulivat myös käytännölliset harjoitukset: karate, jujutsu, jooga, meditaatio ja teen valmistaminen. Buddhalaisuus on puhutellut minua syvästi. Romaanin aihe osui eteen sattumalta. Olin googlailemassa jotain muuta, kun näytölle avautui tämä maailma. Tunsin heti että tästä minun pitää kirjoittaa.

Minulla oli siis maaperä valmiina siemenen itää.

Tiedän, että sinulla on vastaavanlainen silmien avautumisen kokemus. Kiinnostaisi kuulla, millainen on sinun maaperäsi?

Terhi:

– Synkronisiteetti. Kyllä. Kirjoittaminen on täynnä maagisia, rinnakkaisia, kiehtovia yhteensattumia.

Romaanisi lukeminen oli hämmästyttävää. Esimerkiksi Carverin hahmo, hänhän on Punaisten kyynelten talon Mao! Carver ei koskaan toivu sodasta, vaan sota jää häneen peruuttamattomalla tavalla. Amerikkaan palattuaankin Carver elää sotaa preesensissä. Mao taas on entinen punakhmer, joka kantaa hirmuhallinnon ajan traumoja 30 vuoden päähän. Nämä miehet eivät nuku, sillä surmattujen sielut eivät jätä heitä rauhaan.

Minäkin olen Aasiaan kallellaan. Haluaisin ryhtyä opiskelemaan Aasia-tutkimusta, mutta toistaiseksi itseopiskelen kirjoittamalla. Toivon, että ystävyyssuhteeni Kambodžaan on vasta alussa; maasta olisi niin paljon kirjoitettavaa.

Romaani sai alkunsa, kun näin erään naisen valokuvan Tuol Slengin museoidussa kuulusteluvankilassa Phnom Penhissä. Tuol Sleng toimi punakhmerien aikaan kidutusvankilana, jossa surmattiin 14000-17000 lasta, naista ja miestä.

Valokuvan nainen kannattelee sylissään pientä lasta.

”Nainen ja hänen vauvansa surmattiin poikkeuksellisen raa’alla tavalla vain muutama päivä kuvan ottamisen jälkeen”, kertoi opas, enkä sen jälkeen saanut nukuttua.

Mitä tarkoitat, että näytölle avautui tämä maailma, millä lailla?

Ei ole lohdutusta, on vain läsnäoloa

Tero:

– Sinun kirjassasi on pakahduttavia lauseita. Sellaisia on paljon. Tarkoitan sitä, kun omien vangitsema punakhmer Chey Chan kuvaa ympäristöään asiallisin huomioin tai kun entinen sotilas Mao kertoo selittämättömästä mielihalustaan syödä ananaksia. On käsillä sellainen psyykkinen kärsimys, jota on liki mahdotonta tuoda esiin kerronnassa, koska nämä henkilöt itse eivät pysty ilmaisemaan sitä. Ja sitten kuitenkin romaani omalla hämmästyttävällä tavallaan pystyy tuomaan sen käsille.

Minulle on ollut tärkeä vietnamilaisen munkin Thich Nhat Hanhin ajatus kärsimyksen koskettamisesta ja sen kautta myötätunnon kehittämisestä.

Hakukone antoi minulle sattumalta jonkin artikkelin Vietnamin sodasta ja romaanin keskeisistä tapahtumista. Tunsin, että nämä ihmiset pyysivät minua kertomaan tarinansa. Mutta työ ei edennyt niin yksiviivaisesti kuin aluksi kuvittelin. Luin kirjoja ja artikkeleja, katsoin dokumenttielokuvia, matkustin Vietnamiin ja Etelä-Ranskaan. Kaiken tämän prosessoiminen ja henkilöiden maailmaan eläytyminen vei aikansa.

Punakhmerien hirmutyöt ovat tiedossani, ja olen ajatellut, että Kaakkois-Aasian väkivaltainen historia 1900-luvun jälkipuoliskolla kantaa kolonialismin taakkaa.

Emme voi mitenkään sanoutua irti siitä, mitä maailman toisella laidalla tapahtuu.

Terhi:

– Vaikka molemmat kirjoitamme historiasta, kirjoitamme samalla tästä ajasta. Kun romaanissasi amerikkalaiset sotilaat teurastavat mielivaltaisesti vietnamilaisten kylien asukkaita, mietin Syyriaa ja Keski-Afrikan tasavaltaa, kaikkea sitä mitä tapahtuu koko ajan, sitä ahdistusta ja hätää, josta meillä ei ole aavistustakaan. Ja kuinka monta Tuol Slengin kaltaista vankilaa on tälläkin hetkellä?

Ihailen romaanisi kuvausta buddhalaisuudesta, tuntuu kuin kuvaisit sitä aidosti sisältäpäin. Nuoren munkkipojan, Dungin, ajatuksiin huomaa pysähtyvänsä. Vaikka elämässä olisi tapahtunut mitä, meillä ei ole mitään muuta kuin tämä hetki, tämä sisäänhengitys, tämä uloshengitys. Ja silloin: ”Maailma on kylläinen minussa.”

Kun saksalainen nainen taivastelee Dungin kärsimyksiä, poika sanoo: ”Sanon, että meillä kaikilla on kärsimyksemme. Se kuuluu ihmiselämään. Ihme on se, että olemme tässä. (…) Ihme on tämä hetki, tässä jaettu. Kaikki on ihmettä.” Nuorukainen ei halua, että ihmiset yrittäisivät keksiä lohdutusta, sillä sitä ei ole.

Elämässä ei ole lohdutusta, on vain läsnäoloa: kärsimystä ja sen tiedostamista.

Niin kaunista, niin totta ja silti niin riipaisevaa.

Sama sota on yhä meneillään

Tero:

– Nuorempana arvostin pelkistettyä lausetta, jossa lähes kaikki sanotaan rivien välissä. Mitä enemmän olen kääntynyt psykologiseen kerrontaan, sitä enemmän lauseisiin on tullut henkilöiden suoria tunteenilmauksia. Kun luen sinun selkeitä lauseitasi, tunnistan niistä, miksi näin pitää kertoa: edessä on niin kauhistuttavia asioita ja repiviä sisäisiä ristiriitoja, että yksinkertaiset havainnot ovat henkilöiden ainut mahdollisuus pysyä kasassa.
Onko sinulta kysytty, miksi juuri nyt Kamputsea 1978? Minulta on kysytty miksi Vietnam. Mutta mikä tekee joistakin asioista ajankohtaisia? Sama sota on yhä meneillään. Syyria tai amerikkalaisten loputtomat sotaretket, Barack Obaman lennokkisota.

Miksi Kamputsea ja Vietnam eivät olisi ajankohtaisia? Se, mitä silloin siellä tapahtui, vaikuttaa meidän elämäämme joka päivä. Hiljattain Suomessa koko ikänsä asunut nuori vietnamilaisnainen tuli juttelemaan: sinähän olen kirjoittanut sen kirjan. Hän ei asuisi samassa kaupungissa, ellei olisi ollut Vietnamin sotaa.

Buddhalaisuuden ajatus kärsimyksestä on länsimaissa vaikea ymmärtää.

Schopenhauer päätyi elämänfilosofiassaan pessimismiin kun ei kyennyt ymmärtämään buddhalaisuutta.

Emme ehkä huomaa kärsimystämme: yritämme tavoittaa onnellisuuden vaihtuvien parisuhteiden kautta tai etsiessämme valtavassa kauppakeskuksessa jotain uutta ostettavaa.

Meidän romaaneissamme kuvattujen ihmisten kärsimys on poikkeuksellista, koska se on niin repivää ja koska he eivät voi milloinkaan vapautua siitä. Nämä tarinat ovat äärimmäisen ajankohtaisia: kuinka monta syyrialaista pakolaista olemme valmiit ottamaan vastaan.

Terhi:

– On minulta kysytty, miksi Kamputsea ja olen itsekin pohtinut, onko minulla edes oikeutta kirjoittaa khmerien näkökulmasta. Mutta niin kuin sinäkin, tunsin heti, että tästä minun pitää kirjoittaa. Naisen katse ei jättänyt minua rauhaan.

Suomeen palattuani olin skeptinen: löytäisinkö hänestä edes tietoa. Otin yhteyttä Kambodžan dokumentaatiokeskukseen, joka yhä tutkii kansanmurhaa. Viestiini vastattiin välittömästi: sain naisen nimen, Chan Kim Srun ja tiedon siitä, että hän oli korkea-arvoisen punakhmer-johtajan vaimo. Sain muutaman liuskan verran tietoa. Siltä pohjalta aloin rakentaa romaania. Aloin lukea ja tutkia.

Viime syksynä esiintyessäni hämmästyin. Niin monella suomalaisella on kytkös Kambodžaan. Puhuin miehen kanssa, joka työskenteli pakolaisleirillä kirurgina vietnamilaisten vapautettua Kamputsean. Tutustuin naiseen, joka on asunut Tuol Slengin vastapäätä. Moni on nähnyt Phnom Penhissä saman valokuvan kuin minä.

Luen juuri Satu Rommin kirjaa Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta. Kirjassa mainitaan ruusunpunaiset orientalistiset silmälasit, joiden läpi länsi katsoo itää.

Pohditko tätä kirjoittaessasi romaaniasi – orientalismin, eksotisoimisen vaaraa?

Tero:

– Luultavasti olen kovinkin naiivi suhteessa orienttiin. Vaalin mielikuvia, joilla ei ehkä ole todellisuuden kanssa tekemistä mutta jotka ovat minulle tärkeitä. Olen saanut tarpeekseni länsimaisesta kulutusindividualismista, ja tällöin itäinen mentaliteetti ja maailmankuva tarjoavat minulle terveemmän asenteen elämään. Buddhalaisuuteen saatan suhtautua liian ihailevasti; en ole itse harjoittanut sitä, niin että voisin sanoa tuntevani sen pintaa syvemmältä.
Romaanini henkilöasetelma tuli minulle alkuinspiraation mukana. Ajattelin, että nämä kolme kertojaa järjestyvät dialektiseen asetelmaan. Vietnamilainen äiti Lien kertoo oman tarinansa, joka merkitsee teesiä romaanin dialektiikassa. Antiteesinä tulee amerikkalaisen sotilaan Carverin tarina. Ja lopulta buddhalaisen munkin, Lienin pojan Dungin oli määrä esittää synteesi ja ratkaisu ristiriitoihin.
Kirjoitusprosessin aikana huomasin, ettei ihmisten maailmassa ole tarjolla synteesiä. Ei ole sellaista näkemystä, joka lopullisesti ratkaisisi ristiriidat. Siksi myös Dungin henkilöhahmon piti jäädä ristiriitaiseksi. Halusin kuvata hänet läpikotaisin inhimilliseksi. Edes omistautunein buddhalainen ei voi pyyhkiä kärsimystä sydämestään.
Buddhalaiseen opetukseen kuuluva läsnäolo ja myötätunto antavat kuitenkin ihmiselle yhden edun: hänellä on kärsimyksensä mutta hänen ei tarvitse siirtää sitä eteenpäin kanssaihmisilleen. Sitä minusta on tiedostaminen.

Tero Liukkonen

* syntynyt Helsingissä.

* vuodesta 1996 lähtien julkaissut romaaneja, runoja ja novelleja.

* asuu Porvoossa satavuotiaassa puutalossa ja nauttii täysin siemauksin ammattikirjailijan ihanan sietämättömästä vapaudesta.

Terhi Rannela

* syntynyt Outokummussa.

* vuodesta 2004 kirjoittanut vinon pinon nuortenproosaa ja nyt lähdössä uudelle polulle historiallisten romaanien pariin.

* kirjoittaa Tampereen Hervannassa punaiseksi maalatussa työhuoneessaan.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s